soippa: Vajaa kaksiviikkoinen marathon suurkaupungissa läpäisty, tankkauksena mm. useita pirtelöjuomia ja noin kolme kertaa päivää suihkuun hellettä paeten.
Kiitän kaupunkia selkeistä katujen numerointijärjestelmistä ja merkinnöistä, vaihtoehtojen kirjosta sekä avuliaista paikallisista. Iso Omena oli kuitenkin pettymys tunkkaisuudellaan ja turistiväentungoksillaan, eikä helle sekä haisevat metrotunnelit auttaneet asiaa. Nyt se on nähty ja tänne takaisin voivat saada vain kiinnostavat ihmiset tai tapahtumat.
MoMa ja Guggenheim taidenäyttelyt
Siinä missä MoMa oli uuvuttavan laaja hyökkäys visuaalista tykitystä, raami toisensa kylkeen liimattuja mestariteoksia, Guggenheimin kokoelma oli ehyt kokonaisuus – rakennus oli sisäpuolelta kaunein veistos, mitä olen nähnyt, mutta myös erittäin toimiva. (Kuvaaminen ei ollut sallittua, ensimmäinen kerta näin tällä mantereen kierroksella.) Yhdellä silmäyksellä nähtävät, kerroksittain kiemurtelevat tasot tarjosivat isoille teoksille ja installaatioille upeat puitteet. Toisaalta työt eivät useinkaan puhutelleet sisällöllään ja antoivatkin tunteen, että näyttelyn suunnittelija esittelee omia taitojaan koota rakennukseen sopivia töitä. En väitä että nykytaideteokset olisivat olleet merkityksettömiä, mutta sovelsin läpikävelytekniikkaa katseluun, eli jos työ ei puhutellut tai herättänyt uteliaisuutta ilman taustatietoja, en vaivautunut taiteilijan taustaa tai selityksiä teokselle tavaamaan. Yleistunnelma oli siis sellainen, että joku on sisustanut kotinsa valiten siihen sopivat teokset. Mutta kerrankin valokuvat ja videoteokset olivat arvoisillaan paikoilla, mieleen jäi rosoisin, valaisematta hämärässä kuvattu dokumentaarinen videoteos Albaniasta, jossa nuori mies muisteli sota-ajan tappojaan akvaariokalojaan syöttäessään.
MoMa:ssa väentungos rokotti ja ihmiset poseerasivat kameroille Goghin tunnetuimpien töiden vierellä, jos minulla olisi ollut kamera mukana, olisin saanut mukavan lisän sarjaani ”turistit kuvaamassa”. Oli sangen omituista, että töitä sai vapaasti valokuvata. Maalausten päällä oli useimmiten lasi, jospa se suojaa vahinkosalamalaukauksilta? Oli upeaa tunnistaa ja muistaa lukuisia teoksia, joita on tätä ennen vain kuvataidekirjoista katsellut. Ja mikä arvokasta, näyttely laajensi näkemystä siitä, etteivät tunnetuimmat tyylinsä edustajat olleet niin poikkeuksellisia aikansa mestareita, sillä moni aikalainen maalasi samalla tekniikalla ja he vaikuttivat vahvasti toisiinsa. Kuka matki ja ketä? Samat Pariisin taidekoulut pukkasivat toistensa kaltaisia, vasta myöhemmin omintakeisen tyylinsä löytäviä maalareita.
Nykytaiteen osuuksista jää taas paha maku suuhun; ruudin, kärsimyksen, veren ja kuoleman näky. Kun on koottu merkkiteoksia yhteen, onko isosta massasta erottuneet todellakin vain rohkeimmat, raa'at kuvantajat? Samaahan on dokumenttielokuvien teemoissa nykypäivänä, sotamuistelot ja traumatisoivat tarinat saavat äänen tärkeimpinä, mutta välillä olisi saatava kevennystä estetiikasta, hyvää mieltä huumorista ja onnistumisista.